Istun yksin hiljaa pimeässä ruokasalissa.

Koira itkee vieressä.

En siis ole yksin, eikä ole myöskään hiljaista.

Heitän suuhun kourallisen mustikoita.

Poimin vielä viimeiset mustikat rasian pohjalta.

Nostan katseen pois näppämistöltä ja yritän tarkastella pimeän järven tapahtumia.

Mitään ei tapahdu. On vain pimeys ja hiljaisuus.

Mekaanisen näppäimistön äänet häiritsevät ilmastointilaitteen huminaa.

Ei ole ollenkaan hiljaista kun tarkasti kuuntelee.

Tai kun ylipäätään kuuntelee.

Pimeää kylläkin, jos ei himmeän kattolampun valaistusta lasketa.

Se on täysin ymmärrettävää näin tammikuussa, että on pimeää illalla.

Kello on nyt viisi.

Varttia yli viisi.

11. Tammikuuta.

Päivät pitenevät keskimäärin viisi minuuttia joka päivä.

Odotan jo kesää ja lämpöä.

Tänään oli 25-astetta pakkasta.

Koiratkaan eivät halunneet lähteä lenkille.

Nekin haluavat vain nukkua.

Välillä riehuvat ja välillä käyvät pihalla tekemässä pikaisia tarpeita.

Huomenna pitäisi olla jo lauhempaa.

Melkein jopa nollassa.

Sitten taas kiristyy.

Joku sanoi tätä ilmastonmuutokseksi, mihin tokaisin vain, että ei pidä olla niin dramaattinen.